Anders Ericsson tarkastelee huippusuoritusten anatomiaa kirjassaan Peak. Mitä aineksia tarvitaan, jotta menestymme? Kuka voi menestyä? Miten huipuista tuli huippuja? Hän murtaa kirjassa olettamuksiamme ja uskomuksiamme ja näyttää, kuinka vahvasti menestys on lopulta omissa käsissämme.

 

 

Absoluuttinen sävelkorva on kyky, jota pidämme synnynnäisenä lahjana, joka ihmisellä joko on tai ei ole. Uskomme, että tämä on taito, jota ei voi opetella. Tämä taito on noin yhdellä kymmenestä tuhannesta ihmisestä maailmassa. Kuitenkin tarkasteltaessa kielialueita, tonaalisten kielialueiden kohdalla tämä taito esiintyy tiheämmin kuin muualla. Japanissa Ichionka-musiikkikoulu teki projektin, johon valittiin 25 tavallista musiikkikoulun lasta. Heitä treenattiin, ja tälle koko porukalle onnistuttiin päämäärätietoisella harjoittelulla luomaan absoluuttinen sävelkorva – ihan jokaikiselle. Nyt Ichionkan koulu on kasvattanut yli 20 000 korvakuulon mestaria.

Mozart, jota kaikki arvostamme yhtenä musiikin suurmiehistä, ei omannut absoluuttista sävelkorvaa. Mozartin menestyksen takana on hänen isänsä intohimo treenaamista kohtaa, ja yhdessä Mozartin kanssa tarkoituksellisella ja määrätietoisella harjoittelulla luotiin Mozart, jonka musikaalisesta lahjakkuudesta koko maailma on saanut nauttia.

Puhutaan 10 000 tunnin säännöstä, jolla voidaan saavuttaa mestaruus alassa kuin alassa. Tutkimus on lähtenyt Ericssonilta, jota myöhemmin Malcom Gladwell on useaan otteeseen lainannut kirjoissaan ja puheissaan. Tässä on yksi tärkeä kohta, mikä usein jää huomiotta. Pelkkä tekeminen ei ole harjoittelua. Ensin opit teorian, miten asiassa tulisi toimia; System 2 (S2) – kognitiivinen harjoittelu. Sen jälkeen tapahtuu toteutuksen kautta S1 eli tekemisen kautta harjoittelua. Tällä toimintamallilla kehityskaaremme kasvaa, löydämme rutiinimme ja toimintatapamme. Kehityksemme tasaantuu rutiiniemme ympärille, kunnes emme enää kehity.
Päästäksemme murtamaan kehityksen esteet ja jälleen kasvamaan alla olevan kuvan katkoviivan mukaiselle kehityskaarelle, tarvitsemme tarkoituksellista harjoittelua, jolla luomme uusia parempia tapoja. Menemme epämukavuusalueelle, ja vahvistamme niin henkisiä kuin fyysisiä kykyjämme. Helppo vertaus voisi olla vaikka juokseminen, jota itsekin kovasti harrastan. Olen käynyt vuosien ajan päivittäin aamulenkillä, ja olen fyysisesti ihan hyvässä kunnossa. Kuitenkin olen kokenut taantumista. Näin ollen sain treeniohjelmaani lisähöystettä intervalliharjoituksista, jolloin joudun puskemaan kehoani hetkittäin ja säännöllisesti korkeampaan suoritukseen, kuin aiemmin olen pystynyt. Tie kehittymiseen käy epämukavuusalueen kautta.

 

 

Menestys vaatii tarkoituksenmukaista harjoittelua ja uusien rajojen löytämistä. Luonnollisesti tällöin tulee vastaan myös useita ja vielä useampia epäonnistumisia, kuten Michael Jordan kuvan sitaatissa toteaa.

 

Mitä on tarkoituksen mukainen harjoittelu? Tätä kuvataan alla olevassa kuvassa. Ensin mietimme, mitä me haluamme saada aikaan, mikä on meidän tavoitteemme kohtaamisessa ja miksi sen teemme. Ei ole väliä, onko kyseessä korispeli, juoksulenkki vai myyntitapaaminen. Seuraavaksi katsomme työkalumme; mitä meillä on käytössä ja valmistaudumme. Kolmannessa vaiheessa toteutamme itse kohtaamisen tai treenin suunnitelmamme mukaan. Treeni tulee myös purkaa toteutuksen jälkeen. Mikä toimi eli lisää tätä toimintaa myös jatkossa. Lisäksi tulee analysoida mikä ei toiminut, ja työstää se toteutettavaksi paremmin keinoin. Näin työkalupakkimme seuraavaan h-hetkeen paranee ja kehitymme.

 

Mitä tapahtuu, kun otamme mentorin toimintaan mukaan, joka on jo kulkenut polkumme ja osaa ohjata meitä parempaan toimintaan? Tähän sopii hyvin esimerkkicaseksi se, kun harjoittelemme 4-vuotiaan poikani kanssa pyöräilyä Lauttasaaren lenkkipolulla. Poikani jalat sotkevat menemään vauhdilla, kunnes kivikkoinen ylämäki tulee vastaan. Eteneminen hankaloituu, jolloin otan tukikahvasta kiinni ja avitan hieman menoa taklaten mahdollisuuden myös pahimmille kaatumisille. Poikani rupeaa väsymään – hän ei huomaa vielä häämöttävää huippua. Minä kannustan huutaen: ”hyvin menee, TOSI HYVÄ, vielä ihan vähän, polkee, polkee, painaa, painaa.” Poikani saa suurannoksen lisävirtaa positiivisesta kannustuksestani, ohjaan häntä nousemaan seisomaan. Hän luottaa sanomaani, vaikka ei ole koskaan aiemmin polkenut seisten. Voimaa välittyy vahvemmin polkimiin ja pyörä etenee ja hän saavuttaa mäen harjan. Poikani on rinta rottingilla ilmeisen ylpeänä saavutuksestaan. Hänen työkalupakkinsa kasvoi, ja on nyt entistä kovempi tekijä pyöräilyn saralla.

– Sami Suominen

Anders Ericsson and Robert Pool: Peak, Houghton Mifflin, 2016, England

Vinkkaa kaverille!Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on LinkedInEmail this to someone