Kertooko vaahtokarkkitesti tulevaisuuden menestyksestäsi? Walter Mischel testasi Stanfordin yliopistossa  4–5-vuotiaita lapsia ja löysi korrelaation lykätyn tarpeentyydytyksen ja SAT-pisteiden välillä. Mitä enemmän sekunteja lapsi pystyi odottamaan vaahtokarkki edessään sitä syömättä, sitä paremmin lapsi pärjäsi collegen tasotesteissä. Ne, jotka olivat odottaneet enemmän sekunteja, omasivat myös pienemmän painoindeksin ja paremman minäkuvan. Tämä tarpeentyydytystä lykkäävä porukka pystyi myös paremmin saavuttamaan asettamansa tavoitteet ja heillä oli parempi stressinkäsittelykyky.

Sanoman ytimessä on kaksi aivosysteemiä ja niiden keskinäinen interaktio. Ensimmäinen on “kuuma”; tunteellinen, heijastava ja tiedostamaton puoli. Toinen aivosysteemi on “viileä”; ajatuksenvarainen, vastaanottava, hitaampi ja ponnistelua vaativa systeemi. Se, miten nämä systeemit toimivat, määrittävät sen, kuinka hyvin pystyt käsittelemään omaa tahdonvoimaasi. Esimerkkinä kerrottakoon, että kuuma systeemini on kuumimmillaan, kun tarjoilija ravintolassa tulee kertomaan uunituoreesta suklaakakusta jälkiruoaksi. Siinä ei järki kerkeä mukaan, ennen kuin kakkupalat jo pömpöttävät mahassa ja on tukalaa olo.

Miten meidän tulisi siis toimia?

Odotusaika saatiin kymmenkertaistettua lapsilla, kun vaahtokarkki peitettiin. Minun ei siis esimerkiksi sovi katsoa jälkiruokalistaa lainkaan. Meillä on myös luontaisia triggereitä – laukaisimia, joihin reagoimme tapojemme mukaisesti. Kun jääkaapin ovi narahtaa auki, tulee meille heti mielitekoja. Pystymme muuttamaan mielikuviamme näihin triggereihin ja näin poistamaan huonoja tapoja mielestämme. Kokeessa myös ymmärryksen huomattiin olevan avaintekijä pitkittämään odotusaikaa. Kun lapset puhuivat ja järkeilivät itselleen, miksi pitää odottaa, aika piteni. Eli kun puhumme kuumalle systeemillemme, saamme sen viilenemään. Tämä tapahtuu viemällä itsemme kauemmas nykyhetkestä. Esimerkiksi minun tulisi kuvitella uunituoreen suklaakakun ympärille raamit ja lopulta se onkin mielessäni vain taulu. Ajatusleikki herkun pahanmakuisuudesta on myös oiva tapa lykätä tarpeentyydytystä. Myös itsensä psyykkaaminen muistelemalla, on joskus aiemmin onnistunut odotuksessa on toimivaa.

Mischel käsittelee kirjassaan mielenkiintoisesti myös sitä, kuinka ihminen elää epäluotettavassa ympäristössä. Sanat, joihin emme usko muuttavat ajatteluamme ja haluamme kaiken heti ja nyt, emmekä ole valmiita siirtämään saamisiamme mistään hinnasta. Tämä kantaa juurensa Mischelin mukaan jo ensimmäisiin hetkiin kohdun ulkopuolelle. Hellyttely, keinuttelu, syöttäminen ja läheisyys on vanhempien tärkein tehtävä lasten kanssa. Tässä luodaan pohja ihmiselle ja hänen luottamukseensa ja turvallisuuteensa tulevaisuudessa. Kun luottamusta ja hellyyttä ei ole, kasvaa lapsi maailmaan, jossa kaikki nyt ja heti on ainoa vaihtoehto. Lupaukset tulevasta toisesta vaahtokarkista on harhakuva, joka ei todellisuudessa kuitenkaan toteudu.

Persoona

Mischel näkee oman persoonamme kehityksen tanssina geeniemme ja ympäristömme kanssa. Kumpikaan ei pysty dominoimaan sitä, kuka sinusta kasvaa elämäsi aikana. Elämänasenne on tärkeässä roolissa, sillä optimistit pystyvät hallitsemaan stressiä ja sen negatiivisia vaikutuksia paljon paremmin. Näin he määrätietoisesti panostavat omaan hyvinvointiin ja ovat terveempiä ja vähemmän herkkiä masentumaan. Kun optimisti epäonnistuu, hän uskoo pystyvänsä onnistumaan seuraavalla kerralla muuttamalla käyttäytymistään.

Mielenkiintoista oli lukea kuinka itsekontrolli on asiakohtaista. Vaikka olisimme hyvin kontrolloituja yhdessä tilanteessa, voimme toisessa olla hyvinkin arvaamattomia. Kirja käytti esimerkkinä presidentti Clintonia. Hänen meriittinsä ovat vahvat. Hänen pitkäjänteisyyttään voidaan demonstroida esimerkiksi kyvyllä voittaa Rhodes Scholarship, Yalesta hankitulla oikeustieteen tutkinnolla tai vaikkapa pääsyllä USA:n presidentiksi. Toisaalta Clintonin itsehillintä ei päde roskaruoan ja valkoisen talon kauniiden harjoittelijatyttöjen kohdalla.

Itse olin pikkupoikana hyvin säästeliäs. Minulla oli iso muovikassi, johon keräsin makeisia. Tätä kassia vaalin ja ihailin. ”Voi, kuinka paljon minulla olisikaan joku päivä karkkia”, minä ajattelin. Kuitenkin muutamien vuosien päästä huomasin, että makeiset olivat pilaantuneet ja ne heitettiin roskiin kaapista haisemasta. Mischell linjaakin kirjassaan, että meidän pitää löytää sopiva tasapaino hetkessä elämisen ja tulevaisuuden rakentamisen välille. Äärimmäisyyksiin vietynä siirretty tarpeen tyydytys tekee meistä jäykkiä, nyrpeitä ja ilottomia kulkijoita. Tämä tapahtuu, koska jokainen meistä kohtaa tilanteen, jossa tulevaisuuden lupaukset eivät toteudukaan. Talous luo syklejä ja jopa pankkikriisejä, lait muuttuvat ja joskus vaan karkit homehtuvat kaappiin.

 

– Sami Suominen

Walter Mischel: The Marshmallow Test, 2015, Transworld

 

Vinkkaa kaverille!Tweet about this on TwitterShare on FacebookShare on LinkedInEmail this to someone